Rokua Geopark Challenge 2011

Teksti: Taija

Kuvatekstit: Riitta

Vielä naurattaa. Vasemmalta Anu, Taija, Riitta. Kuva: Tapani Launonen

Joukkueemme saapui Rokualle hyvissä ajoin torstaina ja asettui taloksi vuokramökkiin kilsan päähän kisakeskuksesta. Klassiseen tapaan jännitystä oli ilmassa ja sonnustauduimme kisa-asuihin. Olimme ensimmäisten joukossa jonottamassa kisamateriaaleja, materiaali ei tosin sisältänytkään kisakarttoja, kuten etukäteen oli informoitu.

Kisan johtaja opettaa nousukahvan käyttöä. Kuva: Sanna Sillanpää

Reittikirjan perusteella kisan kulku ja vaihdot olivat kuitenkin selvillä ja niiden mukainen säätö saattoi alkaa, kunhan ensin oli käyty tiimikuvassa ja köysitestissä. Hommaa tietty säädettiin iltamyöhään, suurin spekuloinnin aihe oli repputaktiikka: yksi vai useampia?

Kisa-aamuna roudattiin vaihtokamat paikalleen ja saatiin kartat, joihin spekuloitiin parhaat mahdolliset reitit ja muovit päälle. Jo tässä vaiheessa mietitytti kovasti rullaluisteluosuus: missä on asfalttia, missä ei? Suo-osuus näytti selkeältä: tuosta polkua ja tuosta tuon ojan yli ja niin edespäin. Maailmanluokan kisojen tyyliin kävimme television ennakkohaastattelussa ennen prologiin valmistautumista.

Lähtö on tapahtunut. Kuva: erasusi.com

Prologi meni joukkueelta erinomaisesti, ekasta uima-juoksutehtävästä, jossa oli karttamuistipeli selvittiin ensimmäisinä säätämään rullaluistimia jalkaan. Taisi miesjoukkueilla olla liian vähän muistipelitreenejä takana. Rulliksillakin päästeltiin mukavaa vauhtia suunnistuksen alkuun.

Mitä ihmettä tässä pitää tehdä… Ei millään joutais ajatella. Kiire kiire. Kuva: Ulla Silventoinen

Lieviä näkemyseroja oikeasta suunnasta. Kuva: erasusi.com

Ohitsekiitävä hetki koko kisan kärjessä. Kuva: erasusi.com

Suunnistus eteni sujuvasti Anun lukiessa karttaa upeassa mäntykangasjäkälikössä, jossa emme kilpasiskoja nähneet ja miesjoukkueet tulivat eri rataa vastaan. Sitten jälleen rulliksilla lähtöpaikalle, jonka luona Taija otti hiukan perstuntumaa vikassa tiukassa kurvissa, mutta onneksi ei käynyt kuinkaan. Ja tästä piikkipaikalla nopean vaihdon kautta varsinainen kisa saattoi alkaa, viimein!

Ensimmäiselle osuudelle lähdettiin fillareilla ja alun maasto oli mukavaa, kovapohjaista. Alussa mentiin miesten joukueiden kanssa hetki, Hiiltomiehet ja Radio Mega antoivat hiukan vauhtia. Sitten miehet lähtivät omille rasteilleen, minkä vuoksi saavuimme ekalle Questille ensimmäisinä.

Mäntykangaspyöräilyä. Kuva: Tapani Launonen

Jaa kirjaimia pitäis etsiä. Kuva: Tapani Launonen

Quest oli Kalevalakylässä ja juuri tällaiset tuuri-questit aina ärsyttävät: kuka löytää (sattumalta) perinnekylään ripotellut viisi kirjainta ensimmäisenä ja arvaa niistä muodostuvan sanan? No, selvittiin ihan ok, vaikka nopeamminkin olisi voinut.

Fillarointi jatkui mäntykankaalla tieviidakossa, missä Multisport ajeli meidän ohitse, mutta muita ei näkynyt. Mäntykankaalta päästiin tielle ja sieltä yhden tien päästä piti hakea rasti juosten. Lähdettiin Multisportin viitoittamalle tielle ja syöksyttiin ojan penkan nokkospuskiin ja siitä kisan ekalle leveän ojan ylitykselle. Eipä arvattu vielä minkä verran niitä olisi vastassa!

Multisport tuli ojalla vastaan ja havaitsimme, että oja onkin kahlattavissa, joten eikun yli ja nokkospuskia pitkin rastille. Samaa reittiä takaisin pyörille, jonne päästyämme vastaan tulivat Hiilto ja Radio Mega. Myös kilpasiskot nähtiin tässä, kellotettiin, että ovat ehkä reilun vartin perässä.

Kohta ketjut paukkuu… Kuva: Tapani Launonen

Lyötiin sitten fillariin lisää vauhtia kohti Utajärveä ja siellä odottavaa coastaleeringia. No, tietty just vikan fillarirastin jälkeen Anulta meni ketjut pyörästä. Riitan kanssa pajattivat ne kuntoon median ympäröiminä, onnistuu geelikynsillä… Hommaan meni kymmenisen minuuttia.

No tuleeko siitä valmista…? Kuva: Tapani Launonen

Geelikynnet vain vähän naarmuuntuu ketjujen korjauksesta. Kuva: Tapani Launonen

Costaleering sujui tasaisesti tietysti uiden ja juosten. Yhden rastin ylläriköysitehtävä padolla langetettiin Riitalle. Ratamestariakin nähtiin välillä ja media seurasi menoa kiitettävästi. Siirryttiin siis sujuvasti seuraavaan lajiin valitsemalla mielestämme ok kanootti ja melat.

Taas käytiin uimassa. Kuva: Sanna Sillanpää

Vinoköysilaskeutuminen putouksen päällä. Kuva: Tapani Launonen

Tässä vaiheessa mediaa vielä kiinnosti meidänkin tekemisemme. Kuva: Sanna Sillanpää

Melonta sujui hyvällä rytmillä, parin paikan yli nostettiin, mutta sitten purorastilla tuli moka, joka tajuttiin jälkikäteen. Emme älynneet uittaa kanoottia puroa pitkin, vaan nostimme sen kannaksen yli ja ”juoksimme” rastille eli lähinnä rämmimme viidakossa. Tässä annettiin kyllä helppoa tasoitusta helposti 5-10 minuuttia.

Lapattiin kuitenkin näkemättä muita seuraavan rastin kautta Quest 2:lle, jossa leima haettiin kiipeämällä verkkoa ylös. Sitten koko joukkue kiipesi kalliolle, mistä tehtiin hyppy n. 5 m korkeudesta veteen, uitiin kanootille ja matkan piti jatkua. Mutta Riitta sai hypyssä haavan huuleensa median hänen rintaansa kiinnittämästä kamerasta ja hän kiipesi takaisin kalliolle tarkistuttamaan vaurion itse ratamestarilla, jonka jälkeen saatoimme jatkaa.

Joukkueestamme Taija sai leikkiä hämähäkkiä. Tässä joukkueen no 13 tyylinäyte. Kuva: Tapani Launonen

Hyppy tuntemattomaan. Kuva: Tapani Launonen

Ja kas vain: kilpasiskot eli Akillesjänteen tuska saapuikin rastille. Ero heihin oli arviolta 10 minuuttia, joten melan lapa heilui loppumelonnan varsin tiuhaan ja lujaa.

Melonnan jälkeen fillaroitiin Tervareittiä, jossa seuraavana rastimääritteenä oli ”betoninen turbiinikapseli”. Tällaiset löydettiin, mutta niihin kiipeäminen tuotti tuskaa ja edellä menijät olivat jättäneet apuvälineet homman hankaloittamiseksi väärän kapselin viereen. Tässä tuhrattiin taas kerran helposti 10 minuuttia ja alkoi jo tosissaan tuntua, että Akillesjänteen tuska tulee justiinsa paikalle.

Ehdittiin onneksi alta pois ja poljettiin hyvällä sykkeellä Quest 3:lle, missä vesisade oli todella roimaa. Eka quest-rasti sillan huoltotunnelissa haettiin porukalla, toisen Taija ui saaren päästä Riitan ja Anun säätäessä otsavaloja esiin. Ja sitten suopolun tunkkauksen kautta vaihtoon Rokualle.

Vaihdossahan on mukavaa, joten siellä vietimme luvattoman kauan aikaa ja poistuessamme vaihtosalista tulivat kilpasiskot vastaan. Siis taas karkuun, lähtö mielenkiintoiselle rullaluistelu-juoksuosuudelle lähes tasan klo 24:00.

Öisellä tiellä on aavemaisen hiljaista. Kuva: Tapani Launonen

Vain seikkailu-urheilijoille voi tulla mieleen lähteä rullaluistelemaan keskellä yötä sateeseen. Kuva: Tapani Launonen

Alun rullaluistelu sujui Telemark Team Örnin takana mukavasti ja Kappelilla tarjottu keitto maittoi pakollisella tauolla, paitsi että Riitta alkoi hiukan kakoa soppaa ja osa jäi lautaselle. Ja sitten viimein pienen rullispätkän jälkeen luistimet reppuun ja suolle.

Lits-läts-lits-läts mentiin letkassa ojanpiennartietä Örnien kanssa samaa matkaa useampi kilsa, kunnes tuli eka ojan ylitys. Eipä auttanut kuin uida, hyvästi kuivat vaatteet, joista nautittiin tässä kisassa ehkä reilu tunti… Ja kartta siirrettiin Anulle ja siitä tsekkaus, että tuonne seuraavalle isolle ojalla ja siitä yli. Ja kunhan saavuttiin sinne ojalle, niin totuus selvisikin: ollaan ilmeisesti jossain Etelä-Amerikan sademetsän suistossa.

Lits-läts. Team Ulkoilun Maailma / Navigreen Oy näyttää mallia. Kuva: Tuomas Sovijärvi

Epätyypillisen kostea rullaluisteluosuus. Team Ulkoilun Maailma / Navigreen Oy rullailemassa Amazonilla. Kuva: Tuomas Sovijärvi

Ei auttanut kuin ensin rämpiä ja sitten uida yli, jalat ei todellakaan ylettäneet pohjaan, mutta onneksi rullauistelusauvat ylettivät, niistä oli todella apua. Tässä kohtaa todettiin, että nautitaanpas nyt, koska tämä on vapaaehtoista ja tästä on maksettu. Tosin samalla oltiin iloisia siitä ettei Suomessa elä esim. varaaneja, koska ne asuisivat varmaan juuri täällä. No, asuihan täällä joitain miljoonia hyttysiä eli yksinäistä ei ollut. Tämä oli kyllä kisan ehdoton kohokohta, joka jäi takuulla kaikkien mieleen! Tosin seuraava rastikin oli mieleenpainuva, joskaan ei kovin kutsuva vedessä lilluva laavu. Tuskin tulee retkeiltyä sinne huvikseen ;)

Ja suo jatkui edelleen välillä märempänä, välillä vähemmän märkänä, mutta märkänä silti. Tässä kohtaa ei harmittanut yhtään, että miehillä oli yksi rasti suolla enemmän. Onneksi oli turvallisesti rullaluistimet repussa koko ajan. Useiden ojan (joen?) ylitysten jälkeen suo viimein loppui ja rullikset saatiin repusta hetkeksi jalkaan ennen Pelson vesitornista laskeutumista, joka oli kelpo quest. Jännittävin kohta tosin oli pimeät portaat käsikopelolla torniin kiivetessä, lamput oli jo hyytyneet…

Tuolta alas. Kuva: Tapani Launonen

Ai se olit sinä (kuvaaja) joka täällä aiheutit valoa… Kuva: Tapani Launonen

Askel tyhjyyteen. Tornista näkyi kauas. Kuva: Tapani Launonen

Tornista näkyi myös aamukahvitarjoilu. Women only. Kuva: Tapani Launonen

Tämän jälkeen laputettiin muutama pitkähkö suora tietä ja alkoi jo jalkoja kivistää. Ilman lämmetessä alkoi päässäkin tuntua, että on muutama multisport-cupin osakilpailun mitta vedetty putkeen, tosin maastollisesti vähän eri mittaluokassa.

Kulkiessamme aloimme jopa haaveilla vikan pyöräilyosuuden lyhentämisestä ja jopa sen poistamisesta. Väsyneen harhoja: saavuimme vaihtoon, jossa Ulla ilmoitti järjestäjien puolesta tyynesti, että sitten vain vaihtoon ja seuraavalle osuudelle. Mitä? Koko fillarointiko? Tämänhän piti olla 24 tunnin kisa ja sehän on jo melkein täynnä? Kukaan ei kuitenkaan kommentoinut ääneen mitään vaan syöksyimme vaihtoon, joka oli yölliseen verrattuna sellainen kuin kuuluukin, eli vaihdettiin kamat ja samalla syötiin ja menoksi.

Jaa mitä?!? Tarviiko vielä jatkaa? Ai niinku koko reitti?!? Kuva: erasusi.com

Pyöräily oli todella hikistä ja nopeasti aloimme jo toivoa uimarastia. Sellaista ei tullut, vaan seuraavalla questillä Pookinvaaran tornilla laitettiin Riitta jumaroimaan näkötorniin. Tässä vaiheessa kisaa järjestäjä ensimmäistä kertaa informoi meitä kilpasiskojen etenemisestä ja saimme tietää heidän olevan turvallisen kaukana takana.

Pari tasoa piti kiivetä jotenkin muuten kuin tikkaita pitkin. Kuva: Tapani Launonen

Mites tuonne nyt pääsis…? Kuva: Tapani Launonen

No kiipee ny… Kuva: Tapani Launonen

Vieläkin naurattaa. Nyt onkin jo hyvä känni päällä, kun lähes 24h on takana. Kuva: Tapani Launonen

Tornissakäynnin jälkeen matka jatkuu. Kuva: Tapani Launonen

Emme silti höllänneet tahtia vaan sukkuloimme helteessä hiekkakankaan polku-tie-viidakossa Riitan ja Anun yhteissuunnistaessa kahdella eri kartalla. Risteyksissä valintakriteeri oli hyvin usein: ”tästä on menty” ja myös me menimme. Muutama miesjoukkue, mm. Telemark Team Örn kulki samaa matkaa ja Örnit jopa epätoivoissaan kyselivät, että olemmeko kuulleet mitään cut offeista.

Taisi olla pojillakin reitin lyhennys toiveissa, mutta eipä sellaista kuulunut. Kolmanneksi viimeistä rastia etsiessämme näimme Akillesjänteen tuskan. Ensin säikähdimme, että he ovat saneet meidät kiinni, mutta he olivatkin menossa suoraan maaliin ja vasta tässä vaiheessa voitto alkoi tuntua varmalta. Jos nyt vaan ikinä ollaan maalissa – ja oltiinhan siellä 27 tunnin 15 minuutin kisaamisen jälkeen. Viimeinen vesijuoksutehtävä tuntui mukavan virkistävältä. Ja jälleen maailmanluokan tyyliin suoraan maalista tv-haastatteluun, ei kyllä ehditty laittautua ennen sitä ;)

Edustuskelpoisina yli 27h kisaamisen jälkeen. Kuva: Sanna Sillanpää