The BULL of Africa, Riitan selostus kisasta

Tässä Riitta Siltasen kirjoittama tarina The BULL of Africa -kisasta.

Ensimmäinen takaisku koettiin Kapkaupungin lentokentällä keskiviikkona 6.8. iltapäivällä, kun Ullan, Nooran ja allekirjoittaneen pyörälaatikot eivät ilmestyneetkään hihnalle. Teimme katoamisilmoituksen ja säntäsimme jatkolennollemme East Londoniin. Tässä vaiheessa kisan alkuun, lauantaiaamuun, oli vielä aikaa. Olimme herttaisen hyväuskoisia ja luulimme kaiken vielä järjestyvän. Hah.

Lentelyn loputtua Noora kuljetti meidät varmaotteisesti vasemmanpuoleisessa liikenteessä kisakeskukseen. Ilmoittauduimme kisaan ja aloitimme pari päivää kestävän soittelun South African Airwaysin matkatavaraosastolle. Kivat puhelulaskut tulossa. Torstaina jonotimme koko päivän järjestäjän köysitestiin soitteluiden lomassa. Kaupassa käytiin ostamassa kisaeväät. Rastit saatiin hätäisesti piirrettyä karttoihin. Käsittämättömällä tavalla South African Airways ei ollut saanut pyörälaatikoita seuraavallekaan lennolle Lontoosta Kapkaupunkiin. Kukaan ei tuntunut edes tietävän missä laatikot ovat, jonkun lähteen mukaan ne eivät koskaan olleet lähteneet edes Helsingistä. Helsinki-Lontoo -välin hoitanutta British Airwaysia asia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Perjantaina puolenpäivän jälkeen saatiin tieto, että pyörälaatikot olivat edelleen Lontoossa. Ja seuraava lento saapuisi vasta lauantaina. Joten meillä oli 4 henkilölle käytössä 1 pyörä, 1 mela, 2 pelastusliivit, 2 pyöräilykypärää ja 2 pyöräkengät. Pakollisista varusteista puuttui myös teltta. Hienoa. Noora oli saanut reittikirjan kapteenien kokouksessa, mutta ei ollut puhettakaan että olisimme ehtineet katsoa sitä tai karttoja. Piti aloittaa suunnaton tavaroidenhaalimisprojekti, jotta päästäisiin edes starttaamaan kisa. Kisajärjestäjä osallistui kiitettävällä tavalla projektiin, vaikka heillä olisi saattanut olla muutakin tekemistä. Onneksi seikkailijat ovat aivan käsittämättömän avuliasta ja solidaarista sakkia, joten projektin päätteeksi meillä oli kaikki tarvittava kasassa. Haalimisen lomassa oli pitänyt myös pakata 3 huoltolaatikkoa. Reittikirjasta ja kartasta olisi voinut päätellä niiden välissä kuluvan ajan, mutta me emme olleet ehtineet vilkaistakaan reittiä. Mätettiin siis laatikoihin n. 2 vrk:n ruoat kuhunkin ja toivottiin parasta. Illalla oli avajaisillallinen kylmässä safariravintolassa. Päivi sai flunssan, joka ei koko kisan aikana parantunut.

Lauantaiaamuna lähtöpaikalla yli 3 h bussimatkan jälkeen meitä odottivat hienot maisemat, auringonpaiste ja 0-asteinen ilma. Hrr. Starttiviivalla klo 9:00 olimme onnellisia pelkästään siitä, että olimme päässeet sinne asti. Homman aloitti 10 km trail running, jolta tosin polkuja ei juuri löytynyt. Tällä pätkällä jengi repi pahiten säärensä, paitsi ne onnelliset joilla oli pitkät trikoot. Jatkettiin pyöräilyllä, ja välissä päästiin rogaining-tyyppiseen melontaan. Rastit eivät olleet rannoilla, vaan niille piti vielä juosta. Ne oli ehkä viety GPS:n avulla paikkoihin, joissa ei ollut mitään kohdetta. Näkyvyyskään ei ollut paras mahdollinen, joten tunnin erästäkin rastia haettuamme jouduimme lähtemään tyhjin toimin kajakeille, kun rupesi pimenemään. Tai ei aivan tyhjin toimin: Päivi oli löytänyt rastin mutta lähtenyt pois siltä. Ja ei sitä enää uudestaan löytänyt. Tämän jälkeen sovittiin, että jos rasti löytyy, siltä ei saa poistua. Tai jos poistuu, niin leimaa vaikka käteensä niin että siitä voidaan hakaneulalla kopioida leima kilpailukorttiin. Ensimmäinen tapaturma koettiin, kun Ulla astui vihamielisen kasvin piikkiin. Se meni Salomonin pohjasta läpi jalkapohjaan. Kiskaistiin kenkä jalasta, ja piikki jäi onneksi kenkään eikä jalkaan. Kyseiset piikit menevät kuulemma vaelluskengänkin pohjasta läpi. Pelottavaa. Mihin sitä enää uskaltaisi astua?

Joskus puolenyön tienoilla tultiin pyörillä erään hotellin pihalla olevalle vaihtoalueelle, josta alkoi pitkä 70 km vuoristoinen trekki. Päätettiin nukkua pari tuntia. Kysyttiin järjestäjiltä, voiko kyseistä hotellista ostaa huoneen ja mennä sinne nukkumaan. Nukkuminen nuotiolla muutaman asteen lämpötilassa ei houkutellut. Järjestäjä ehkä sääli meitä prinsessoja ja antoi meidän mennä heille varattuun hotellihuoneeseen. Unien jälkeen todettiin, että trekin alkuosan kartta puuttuu. Se oli jäänyt pyöräboksiin, ja pyörät olivat lähteneet jo eteenpäin. Rastien haku pimeässä ilman karttaa on aika haasteellista, joten piti vähän miettiä. Järjestäjä antoi kaikille joukkueille lisäevääksi pelkän tiekartan, josta kävi ilmi jotain reittejä mitä kisakartasta ei. Otettiin tietysti se, ja digikameralla kuvia toisen joukkueen kisakartasta. Niiden avulla käytettiin seuraavat 2 tuntia trekkipolun alun hakemiseen. Kaikki alueen tien alut tuli tarkistettua. Kartan puuttuminen ei juuri haitannut, koska Nooran kamerasta ei akku ehtinyt loppua, kisakartta vain oli ärsyttävän huonosti ajan tasalla. Aamu valkeni ja eka rastikin löytyi. Lyöttäydyttiin hollantilaisten seuraan (luvan kanssa), jotta päästäisiin seuraavalle kartalle. Koko sunnuntaipäivä tepsuteltiin hienoissa vuorimaisemissa trekkireittiä pitkin, ja illan jo pimettyä vihdoin päästiin seuraavalle rastille.

Trekkiä oli vielä vähintään puolet jäljellä, ja tähän mennessä siihen oli kulunut aikaa yli 15 h. Kisaa oli käyty melkein 1.5 vrk, ja ruoka rupesi loppumaan. Muillakin joukkueilla oli kuulemma ollut sama ongelma. Saatiin rastina olleelta autiotuvalta jenkkitrekkaajien ruoanjämät. Yritettiin myös ostaa heiltä ruokaa, mutta eivät myyneet. Miettittiin, miltä setelit maistuisivat. Tässä kohtaa meni pupu pöksyyn yösuunnistuksen kanssa, kun reittimerkintöjä oli ollut niin vaikea löytää pimeässä. Päätettiin nukkua pitkään, jotta päästäisiin suorittamaan trekin vaikea kohta valoisassa. Nukuttiin 7 tuntia ja lähdettiin maanantaiaamuna pimeässä aamuyöstä matkaan. Matkalla tavattiin taas hollantilaiset, ja he näyttivät ihan uuden reitinvalinnan. Se kelpasi ja tietä pitkin etenimme helposti seuraavalle rastille. Tuon reitin olisi voinut mennä pimeässäkin, mutta jos olisimme lähteneet aikaisemmin niin emme olisi tavanneet vinkin antaneita hollantilaisia… Ullan sääreen kehittyi tällä tiepätkällä jännetupentulehdus, kun hän oli ontunut sitä toista piikin saanutta jalkaa. Rastille kiipeämisen jälkeen Noora ja Päivi kävivät ostamassa leipää ja vettä savimajasta. Trekin loppu oli helppoa laiduntyyppistä maastoa, ja vihdoin 1.5 vrk trekkaamisen ja melkein 2.5 vrk kisaamisen jälkeen maanantaina iltapäivällä nähtiin huoltolaatikko A. Aika vähällä ruoalla oli viimeinen pätkä tultu, joten lasagne maistui ravintolassa. Hampaat oli myös kiva pestä. Järjestäjä palveli taas meitä kuin kuninkaallisia: meidän ikiomat pyöräboksit oli toimitettu paikalle! Olipa ihanaa päästä kasaamaan oma pyörä ja varsinkin lataamaan sen tarakka täyteen tavaraa. Ulla kävi hoidattamassa jännetuppeaan ja rohkaisuksi sai tiedon “it can only get worse”. 3 tuntia säädettiin ja lähdettiin pimeän tultua pyöräilemään. Oli aika mukavaa vaihtelua hellille jalkapohjille ja varpaille.

Pyöräpätkä meni vauhdikkaasti yhden waypointin hakemista ja allekirjoittaneen kaatumista lukuunottamatta. Huolehtivat joukkuetoverit puhdistivat ja sitoivat polveni, ja matka jatkui melontapaikalle. Medical-ihmiset leikkasivat polvestani ylimääräiset ihonriekaleet ja pistivät uuden siteen. Nukuttiin ennen melontaa pari tuntia, ja lähdettiin pimeässä tiistaina aamuyöstä melomaan. Monikansallinen Kubusi-joukkue teki seuraa, ja aloituksessa vielä varmistivat meiltä, kumpaan suuntaan pitää lähteä. Heitä ei siis ainakaan kannattaisi seurata. Aurinko paistoi jo kuumasti, kun palasimme varsin tuulisesta melonnasta. Matka jatkui pyörällä kuumassa kelissä. Matkalla saatiin kokea mitä järjestäjä tarkoitti hike-a-bike -osuuksilla. Suomessa sellaista pätkää ei laitettaisi edes trekkiosuudelle, nyt siitä piti roudata vielä pyöräkin mukana. Ei kannattanut kaatua eikä katsoa taakseen. Jälleen kerran rasti oli sijoitettu miellyttävään Lodgeen, jossa oli tarjolla maapähkinävoileipiä, kahvia ja limpparia ihan ilmaiseksi. Vähän jo matka painoi, eikä tehnyt mieli jatkaa. Rastihenkilöstö kuitenkin voimakkaasti kehotti pitämään kiirettä, sillä pimeä oli taas kerran tulossa ja pätkän vaativin waypointti edessä. Buff oli kyseissä laaksossa pummannut pimeässä 6 tuntia, tullut takaisin ja keskeyttänyt. Meillä oli siis oikeasti kiire. Löysimme waypointin pienen haparoinnin jälkeen, syöksyimme alas laaksoon (erityisesti Ullan jalka piti tästä), hyppelimme joen yli ja raivasimme tiemme joen toiselle rannalle polkua etsimään. Tie löytyikin helposti juuri kun alkoi olla liian pimeää, ja riemunkiljahdusten kera jatkoimme pyöräillen matkaa. Ehtikin jo noilla hike-a-bike -pätkillä tulla mieleen, että voiko näillä pyörillä oikein ajaakin. Hillittömän ylämäen jälkeen pyöräilyn päätös rupesi lähenemään, ja tiistaina alkuillasta saavuimme sairastelurastille ja B-huoltolaatikolle.

Päivillä oli ruvennut meno hyytymään jo pyöräilyn lopussa, ja medical-ihminen kertoi kuumetta olevan 39 astetta. Jos kuume ei laskisi, Päivi ei saisi jatkaa. Ihmeen pitkälle ja hyvin Päivi olikin jaksanut, vaikka flunssa oli koko ajan päällä ja kuiva ja pölyinen ilma rasittivat hengitysteitä. Melkein kaikilla meistä taisi jollain tasolla tulla verta nenästä. Ullan jännetuppi sai eri medical-ihmiseltä uudelleen saman tuomion kuin aiemminkin. Seuraavaksi starttaava trekki olisi n. 40 km ja sieltä ei olisi mahdollista saada kyytiä pois kesken kaiken. Jos jalka siis muuttuisi käyttökelvottomaksi, pois olisi silti tultava omin voimin. Ruvettiin nukkumaan ja aamulla pitäisi päättää jatketaanko ja jos jatketaan, niin mille osuudelle. Minun yöuneni oli ahdistava ja painajaisia täynnä, ja kerran kävin myös oksentamassa. Ripulikin oli. Aamulla Päivin kuume oli laskenut, ja eri medical-hemmo kertoi, että Ulla ei saa lähteä trekkaamaan. Trekki piti siis jättää väliin jumarointeineen, ja me tarvitsimme kyydin seuraavan pyöräilyn alkuun. Minulla oli vähän veto pois, mutta ajattelin sen olevan henkistä tuon jatketaanko vai ei jatketa -ihmettelyn jälkeen. Jälkikäteen muut kyllä kertoivat että olin ihan zombie.

Keskiviikkona aamupäivällä autokyydin jälkeen pääsimme pisimmälle 90 km pyöräosuudelle. Mielestäni sain ihan hyvin juotua matkan aikana, kiinteää ruokaa ei kyllä mennyt alas. Joen ylityksen jälkeen meno hyydähti aika yhtäkkiä, ja aamiaiset tulivat ylös kun istuskelimme puiden varjossa. Oli taas kuuma päivä. Mietittiin että mitä nyt tehdään. Sinetöityjä GPS:ää ja puhelinta ruvettiin jo kaivamaan esiin, kun ehdotin että eikö vielä voisi vähän aikaa odottaa ja katsoa miten tilani kehittyy. Yritin ottaa vatsatautiantibioottia pariinkin otteeseen, mutta ne tulivat aina ylös. Näitten oksenteluitten ja yhden liikkeellelähtöyrityksen jälkeen minulta ei enää kysytty mitään, vaan sinetti rikottiin, yritettiin soittaa ja laitettiin trackerista emergency mode päälle. GSM-verkkoa ei kuitenkaan löytynyt, ja raahauduin muiden perässä vielä yhden mäen päälle ilman reppua ja pyörää. Enkä silti meinannut pysyä mukana. Mäen päällä verkko löytyi ja majoituimme siihen odottamaan. Sain päälleni lisää vaatteita ja avaruushuovan kun olin ihan kananlihalla, vaikka oli kuuma päivä. Oli maailman ihaninta vaan maata siinä. Välillä kyllä piti vielä oksentaa. Paikalle kertyneet kylän asukit vähän kammosivat sitä, varsinkin kun joukkuetoverit kertoivat sen olevan koleraa.

Medical-ihmiset yrittivät puhelimessa kovasti saada meitä palaamaan takaisin joelle, mistä meidät olisi ollut helppo hakea. Sinne oli kuitenkin jo sen verran matkaa, että en uskonut jaksavani niin pitkälle. Lopulta he sanoivat lähettävänsä jonkun pyörällä (??). Minulta oli ajantaju kadonnut, mutta ilmeisesti joku tunti jouduttiin odottamaan ennen kuin se “pyörä” saapui. Kyseessä oli mönkijä. Enpä muista että olisin koskaan ollut niin iloinen kenenkään tuntemattoman ihmisen näkemisestä. Kyseessä oli vielä sama ikävä ihminen, joka oli illalla Ullalle kertonut tosiasiat hänen jalastaan ja Päiville sanonut ettei saa jatkaa ellei kuume laske. Minun silmissäni hän näytti lähinnä enkeliltä tuolla hetkellä.

Mönkijään lastattiin minun lisäkseni tavaroita mahdollisimman paljon. Pimeä oli juuri tulossa, ja ympäröivä seutu ei ollut turvallista pimeällä naisille. Minun pyöräni jäi vielä muun joukkueen riesaksi, mutta onneksi enkeli saatiin suostuteltua ajamaan hitaasti joelle asti muun joukkueen turvana. Sieltä eteenpäin olisi tie ja kyyti muullekin joukkueelle järjestettävissä. Mönkijän kyyti oli aika railakasta menoa. Lopputuloksena koko joukkue saatiin takaisin sille rastille mistä olimme aamupäivällä lähteneet. Minä pääsin verenpaine- ja verensokerimittausten jälkeen oksennuksenestopillerin kera nukkumaan 3 peiton alle, jotka eivät kuitenkaan jaksaneet pitää lämpimänä. Horkan määrä oli aivan käsittämätön, eikä tärinä loppunut ennen kuin Noora tarjoili kuumaa sokerista teetä. Sen jälkeen uni tuli eikä ympäröivä biletys häirinnyt yhtään.

Samana yönä jo välillä itketti, kun meno loppui siihen. Miljoona kertaa olen miettinyt mitä olisi pitänyt tehdä toisin, että ei olisi tarvinnut keskeyttää. Ainakin olisin voinut ymmärtää ottaa sellaisen oksennuslääkkeen ihan itse, kun niitä kerran oli mukana. Tyhmä mikä tyhmä. Lisäksi olisi ainakin pitänyt yrittää väkisin juoda jotain, vaikka vain vettä jotta ei olisi kuivunut niin pahasti. Ehkä sitten vatsa olisi rauhoittunut ja olisi voinut jatkaa matkaa. Nyt on ihan suunnaton tarve päästä yrittämään tuota hommaa uudestaan.