Välillä vastustaa

Viikonlopun ohjelmassa oli kotiolojen pakoilu peräti Viroon asti. Kulissina toimi Xdream-multisportkisasarjan 4. osakilpailu Valgehobusemäellä. Joukkueeseen kuuluivat Katri Niittymäki, Taija Huuskonen ja Riitta Siltanen.

Matkasta tuli seikkailullisempi kuin osallistujat odottivat, sillä jännitystä ei ollut tarjolla pelkästään kisan aikana.

Ensimmäinen sydämenpysähdys oli lähellä, kun allekirjoittanut jonotti (turhaan) perjantai-iltapäivällä laivalippuja Helsingin Länsisataman terminaalissa. Seinällä roikkui iso kyltti, jossa kerrottiin että Viroon matkustettaessa tarvitaan passi tai poliisin myöntämä henkilökortti - ajokortti ei kelpaisi. Ja muita allekirjoittaneella ei ollut mukana, sillä Viroahan ei lasketa ulkomaaksi. Seisoskelun aikana tuli käytyä läpi lukuisia vaihtoehtoja ongelman ratkaisemiseksi alkaen auton takakonttiin piiloutumisesta. Saman illan aikana ei Suomenlahden yli enää ehtisi, jos luovuttaisi jo tässä vaiheessa ja lähtisi hakemaan passia Turusta. CopterLinekin lopetti lentämisen. Ei sen kyytiin ehkä olisi ollut terveellistä mennäkään.

Neuvokkaat matkakumppanit ryhtyivät avuksi ongelmanratkaisuun, ja yksissä tuumin palattiin terminaaliin kartoittamaan vaihtoehtoja. Vartiointiliikkeen herrat pääsivät pätemään kertomalla oletettavasta tulevaisuudesta, ja suosittelivat hakemaan passin. Vaihtoehto kuullosti tylsän turvalliselta, joten päätettiin yrittää laivaan pyrkimistä huomiota herättämättä.

Toisen auton sisältö siirtyi laivalle lähtevään kulkuneuvoon ja ruvettiin asettelemaan peräkoukkupyörätelinettä paikoilleen. Ei sopinut. Puuttui kriittinen avain, joka oli jäänyt perheenpään avainnippuun. Tämähän olisi yksistään voinut kaataa koko matkan, mutta onneksi oli jo se suurempi passiongelma uhkaamassa. Peräkoukkuteline sai jäädä satamaan, eihän siihen ollut edes sitä lisärekisterikilpeä mitä Virossa kuulemma helposti vaaditaan. Tässä vaiheessa Virossa pakollisen varusteen, jauhesammuttimen, puuttuminen tuntui varsin pieneltä ongelmalta. Green Card sentään oli tullut hommattua tuntia ennen lähtöä Turusta.

Kolme pyörää pilkottiin ja ängettiin tilaihmeen sisälle. Katolla olisi ollut yksi pyöränkuljetusteline, mutta nyt ei sopinut herättää huomiota ostetun paikan vastaisella menopelillä. Katri nimettiin kuskiksi, koska häneltä todennäköisimmin kysyttäisiin passia. Yhteistyö automaattivaihteisen auton kanssa oli syytä opetella nopeasti. Vaihe yksi ohitettiin onnistuneesti näyttämällä viattomilta turisteilta.

Auto oli nyt saatu laivaan. Siellä oli uhkana 600 euron sakko, jos joku keksisi tiedustella passia. Kollegat kielsivät tekemästä viinaostoksia. Passitaiteilun toiseksi kriittisimmän vaiheen läpäisy aiheutti helpotuksen huokauksen autokunnassa, ja Katri toivotti allekirjoittaneen iloisesti tervetulleeksi uuteen kotimaahansa.

Tallinnassa navigoitiin hotellille ja jopa sen pysäköintialueelle päästiin ilman kommelluksia. Lähellä oli 4-kaistaisen yksisuuntaisen kokeilu vastavirtaan. Onneksi kuitekin uskoimme palvelualttiin hotellivirkailijan kiertävää ajo-ohjetta. Onnettomuuksien välttämiseksi hänen kannattaisi jatkossa perustella näennäisen tyhmä ajoreittinsä. Iltarituaalien jälkeen siirryttin bed talk -osuuteen. Analysoitiin antaumuksella erinäisiä ihmiselämän osa-alueita, kunnes joku puoli yhden jälkeen muistutti että seuraavana päivänä olisi joku kisa.

Niin tosiaan, olihan täällä joku kilpailukin, vaikka jo hotelliin pääsy oli tuntunut voitolta. Valkean Hevosen mäelle karautettiin lauantaiaamuna sen jälkeen, kun ensin oli murtauduttu etuajassa hotelliaamiaiselle.

Hiihtokeskuksessa oli suuren urheilutapahtuman tuntua, kun lukuisat parkkiohjaajat pakkasivat autot kuin sillit suolaan. Kisamateriaalissa ei paljastettu mitään itse kisasta, vaan kaikki informaatio olisi vasta lähtöhetkellä jaettavissa kartoissa. Niitä saataisiin jokaiselle joukkueen jäsenelle. Ainoastaan se oli tiedossa, että pyörillä lähdetään ja trekkivarusteet on syytä olla mukana. Pohdittiin miten lähdössä kuuluu käyttäytyä: jääkö jengi heti starttiin suunnittelemaan reittiä vai onko etiketin mukaista lähteä heti painamaan kohti ykkösrastia ja murehtia jatkosta sitten kun se tulee eteen. Meidän lähtöaikamme oli noin kolmas A-radan lähtöajoista, muista ei siis paljonkaan päästäisi ottamaan mallia.

Ensimmäinen rasti oli aivan lähdön vieressä, heppamäen päällä olevan metallisen palovartiotornin huipulla. Sinne piti kavuta jotain muuta kuin portaita pitkin. Väliaikojen perusteella kiipeäminen ei ollut allekirjoittaneelle helppo tehtävä, eikä se siltä tuntunutkaan. Eikä pelkästään pyöräkenkiä voi varmaan syyttää. Muut rouvat olivat sillä aikaa selvittäneet vironkielisestä kartasta oleelliset asiat, tiesimme siis suunnilleen mitä pitää tehdä.

Pari rastiväliä lämmiteltiin ennen mittarisuunnistusta. Kartanpalojen välissä kerrottiin niiden välillä maastossa kuljettava matka. Ja palasissa kerrottiin mihin päin pitää lähteä. Tällä osuudella pelästyttelimme hirvet ja linnut pois maastosta, koska taivalsimme ensimmäisinä. Rattaralli jatkui melonnalla, joka oli myös mittarisuunnistus joella.

Kanootti poikineen. Kuva: Peeter Lina, ahjamatkad.ee

Ihana paatti odottaa. Kuva: Peeter Lina, ahjamatkad.ee

Mutkitellen matkaan. Kuva: Peeter Lina, ahjamatkad.ee

Nyt jokaisessa kartanpalasessa oli myös rasti, joka yleensä ei näkynyt melottavalle joelle. Pyörän mittari toimi heikosti tässä lajissa, mutta onneksi allekirjoittanut sai oikuttelevan GPS:nsä toimimaan auttavasti, niin ettei jokaista kartanpalaan sopivaa maastokohtaa tarvinnut käydä kentällä tutkimassa. Menomatkalla joki virtasi välillä vastaan niin vinhasti, että piti hypätä pois kanootista ja uittaa sitä. Reisilihakset tulivat kipeiksi moisesta oudosta toiminnasta. Paluumatka oli vähemmän työläs, mutta vastaantulevat joukkiot B-ratalaisia aiheuttivat omanlaisiaan haasteita.

Tämän rallin jälkeen pyöräiltiin taas hetki suunnistuksen alkuun. Siellä piti kymmenestä rastista hakea kahdeksan vapaavalintaisessa järjestyksessä, ja onnistuimme tässä ilmeisen huonosti. Takkiin taisi tulla tällä osuudella kaikkein eniten, vaikka mitään ei pummattu. Hitaasti toki edettiin, koska rastipisteet eivät olleet helppoja. Kenkien vaihtamiseen ei millään saisi tuhlattua niin paljon aikaa. Virolaisjoukkueethan etenevät koko kisan lenkkareilla, päinvastoin kuin me.

Jaloittelun jälkeen seurasi neljän pyöräilyrastin haku vapaavalintaisessa järjestyksessä. Sen päätteeksi meinasi mennä sormi suuhun vironkielisten ohjeiden kanssa, vaikka luovalla arvailulla olisi kyllä päätynyt oikeaan lopputulokseen. Onneksi paikalle saapui mukavia kollegoita, jotka ystävällisesti käänsivät tehtävän englanniksi. Seurattiin karttaan merkattua reittiä ja leimattiin sillä oleva rasti. Tällä osuudella tapahtui kisan vakavin tapaturma, kun allekirjoittaneen kynsi katkesi.

Vakava vammautuminen.

Viivan seuraaminen päättyi questiin, jossa piti tunnistaa eläinten osia - kalloja, hampaita, tassuja, nahkoja ja karvoja. Saimme vastata suomeksi tai englanniksi. Otusrivimme oli metsäkauris, majava, hirvi, ilves, saukko ja villisika. Saukko aiheutti eniten keskustelua joukkueen sisällä, mutta kaikki vastaukset olivat silti oikein. Ei tarvinnut sahailla pöllejä poikki. Sählättiin vähän kenkien vaihdon kanssa, koska reppua ei taaskaan haluttu ottaa mukaan juoksupätkälle.

Virolainen metsä ei hurmannut kulkukelpoisuudellaan, välillä tuli elävästi mieleen yö Rokuan Pelson suolla. Yhden rastivälin verran nautiskeltiin avarasta avosuosta. Väliaikojen perusteella tämä jaloittelu ei ollut niin huono kuin miltä se tuntui.

Järkevää reittiä seuraavalle pyörärastille ei millään meinannut löytyä kartalta. Tuntui tyhmältä lähteä samaa tietä takaisin vastavirtaan kapeaa polkua pitkin. Onneksi Katri havaitsi kartalla oikean tien joka yritti piiloutua sen kulkijoilta. Sitä pitkin ajeltiin kohti seuraavaa rastia, jolta palatessa meidät juoksupätkällä ohittanut sekajoukkue tuli vastaan. Olikohan siis muillakin ollut haasteita havaita sitä tietä… Kyseinen joukkue ohitti meidät toistamiseen vasta juuri ennen maalia, siihen asti olimme edenneet A-ratalaisten kärjessä aikaisen lähtöajan takia. Ei ollut ketään näyttämässä tietä eikä tekemässä uraa sinne missä B-ratalaiset eivät käyneet.

Hiihtokeskuksella piti vielä tähdätä petankkikuulia saaviin, ja ohitse tietysti menivät. Könysimme sakkokierroksen puoliväliin laskettelurinnettä ja takaisin, muutamien esteiden yli ja vielä pyrähdys maaliin. Se oli siinä.

Eteneminen oli sujuvaa eikä suuria virheitä tehty kielimuurista huolimatta. Tuloksena kolmas sija naisten A-radalta - ei aivan sitä mitä odotettiin (tai toivottiin), mutta eipä tasostakaan ollut mitään tietoa. Hieno kisa joka tapauksessa: loistavat järjestelyt ja oikean urheilutapahtuman tuntua, kun porukkaa on niin paljon. Suosittelemme.

Järjestäjä valmisti kisasta hienon videon, jossa sarjan voittanut miesjoukkue aloitti juhlinnan jo itse kisassa.

Osallistumismaksuun kuului sauna, viileä suihku ja maukas keittoateria. Mukavaa oli myös saada puhdas kartta hiukan kosteudesta kärsineen lähes vedenkestävän lehdykän tilalle. Illalla olisi ollut vielä kauden päätösbileet, mutta valitsimme matkan hotellille. Eikä syömäänkään jaksaisi lähteä kaupungille, vaan hotellin brasilialainen ravintola kuullosti ainoalta vaihtoehdolta. Ja olihan hotellissa myös rentouttava spa. Päästiin lomailumoodiin.

Mutta seikkailu ei ollutkaan vielä ohi. Hotellilla portsarina toimiessaan Taija tuli kiinnittäneeksi huomiota auton renkaisiin, joista kuskin puolen takarengas näytti aika murheelliselta. Kuinkahan kauan se oli ollut noin tyhjä… Ja onkohan tuossa autossa vararengas… Tallinnassa on varmasti pilvin pimein rengasliikkeitä jotka ovat auki sunnuntaisin. Kuinkahan kauan nämä vastoinkäymiset vielä jatkuisivat? Ehkä passittomat oikeasti joutuvat jäämään maahan, vaikka tänne on tultu ilman sellaista.

Renkaalle ei ollut paljoa tehtävissä lauantai-iltana, joten siirsimme ongelman sunnuntaille. Pihvit maistuivat brassiravintolassa, ja lohdutukseksi tilasimme pullollisen viiniä. Analysoimme kisasuoritusta ja paloimme halusta päästä näkemään väliajat. Vastauksia tai väliaikoja ei löytynyt, joten korkkasimme vielä samppakaljat hotellihuoneessa. Pakollisten bed talkien jälkeen siirryimme unten maille.

Pitkälle venähtänyt sunnuntaiaamu alkoi harkitsevalla aamiaisella ja innostuneina siirryimme renkaanvaihtopuuhiin. Pultteja potkittiin, riuhdottiin ja rukoiltiin auki, ja muutaman välivaiheen jälkeen kaikki olivat irti. Naurettavan näköinen vararengas asennettiin paikoilleen ja ryhdyttiin odottamaan uusia vastoinkäymisiä.

Mihin tää häkkyrä asennetaan?

Avaudu ny…

Käytiin heittämässä 30 km Tallinna-sightseeing pyörillä, ja sitten tulikin jo kiire satamaan. Ei ehditty vaihtaa vaatteita, vaan päätettiin astua laivaan tiimiasuissa.

Rengas vaihdettu, voidaan lähteä lenkille.

Sightseeingillä pyörä oli pakollinen varuste.

Passiepisodin kriittisin vaihe oli ohi, kun auto oli jälleen vetten päällä. Suomen satamassa vastassa oli poliisien armeija. Mistä ne olivat kuulleet passittomasta matkustajasta…? Pääsimme livahtamaan ohi, ja seikkailu alkoi vihdoin olla lopuillaan. Olipa mukava rentouttava viikonloppuloma. Näitä lisää.