Viimeisiä viedään

Perusta loikkasin Bolivian puolelle, Titikaka-järvelle ihmettelemään inka-kulttuurin syntypaikkoja. Isla del Sol oli kuin maanpäällinen paratiisi. Neljän kilometrin korkeudessa vuorten keskellä sijaitsevalla saarella tunsin olevani jopa niiden lumihuippuisten vuorten yläpuolella, niin lähellä taivasta en ole ollut ikinä. Kuljin koko saaren ympäri inkojen jalanjäljissä, ja jäin vielä yöksikin, jotta pääsin ihailemaan henkeäsalpaavaa auringonlaskua sekä tähtitaivasta, jollaista en ollut nähnyt koskaan ennen. Olo oli kuin maailman katolla.

Korkeuseroon totuttelu jatkui pääkaupunki La Pazissa, jossa vietin pari päivää vaihteeksi mahataudista toipuen. Kävin myös pyöräilemässä maailman vaarallisimmaksikin tituleeratun tien, the Death Roadin: 4700 metristä alas aina 1300 metriin. Oli aika huikea kuusituntinen ajosessio! Välillä kurvailtiin kyllä sellaisissa mutkissa, etten yhtään ihmettele kuinka eräskin israelilainen tyttö oli kuukautta aikaisemmin ajanut penkereeltä alas ja kuollut. Pudotus oli monin paikoin aikamoinen…

Sarjassa “Mariia ja etelä-amerikkalaiset yöbussit” matkasin La Pazista Potosiin. Tämä vanha kaivoskaupunki on jo vuosisatoja saanut elantonsa sen reunalla komeilevasta punaisesta vuoresta, jonka sisästä vieläkin kaivetaan hopeaa. Tosin vähenevässä määrin, sillä nykyään sieltä louhitaan pääasiassa tinaa. Se päivä, kun vierailin kaivoksessa, oli kyllä yksi koko matkani kohokohdista, vaikkakin mieli ei ollut mitenkään kevyt sen vierailun jälkeen. Kaivoksen noin 80 työntekijän työolosuhteet ovat kuin suoraan helvetistä: ahtaat onkalot, hapeton ja kuuma ilma sekä pölyntäyteinen työpäivä, jonka aikana he kaivavat tunneleissa aivan samaan tyyliin kuin pari sataa vuotta sitten raahaten kaikki kivet miesvoimin ulos. Odotettu elinikä on 40 vuotta, mutta tavatessamme 20-vuotiaan pojan, joka oli aloittanut työskentelyn kaivoksessa isänsä seurana jo alle kymmenvuotiaana, ajattelin ettei hän varmaan näe edes nelikymppisiään. He saavat kyllä parempaa palkkaa kuin keskiverto bolivialainen, mutta joutuvat itse ostamaan kaikki varusteet ja työkalut aina dynamiitista lähtien. Siellä sitä sitten olin aidoimmalla “geologiekskursiolla” kuin ikinä - kokalehtiä pureskellen 50ºC kuumuudessa vanhan tulivuoren sisässä dynamiitteja räjäytellen! Päätin olla valittamatta enää ikinä mistään työstä, mitä tulen elinaikanani tekemään. Ne ovat kaikki varmasti hohdokkaampia kuin tämä kaivostyö.

Boliviassa vieraillessa kenen tahansa varma pysähdyspaikka on Uyuni ja sen suola-aavikot. Muinoin osana Tyyntä valtamerta ollut Uyuni nousi mannerlaattojen törmätessä tänne noin neljän kilometrin korkeuteen kuroutuen järveksi, josta myöhemmin haihtui kaikki vesi jättäen jäljelle suolaa, suolaa ja suolaa. Sitä samaa suolaa purkitetaan ja myydään kauppoihin ympäri maailmaa. Suola-aavikkovierailuni aamuna heräsin siihen, kun taivaalta satoi valtavia lumihiutaleita. Olin pettynyt siellä palellessani tuulessa ja tuiskussa, sillä olin nähnyt niin makeita kuvia ihmisistä kirkkaan sinistä taivasta ja suolamerta vasten. Ajaessamme jeepillä halki valtavan suolatasangon luulin olevani ennemminkin napajäätiköllä. Saapuessamme koralleiden muodostamalle saarelle keskellä suolaa, paikan utopistisuus kolahti oikein kunnolla. Oli se aikamoista seistä siellä keskellä korallisaarta jättiläismäisten kaktusten ympäröimänä.

Bolivia kilpailee kyllä kärkipaikasta koko reissuni parhaana maana. Kunpa voisin purkittaa tämän kaiken, ja pitää sen mukanani aina. Eikä pelkästään niitä kaikkia upeita luontokokemuksia, vaan myös ihmiset. Kuten se yksi pienen käsityöpuodin tyttö, joka huivinmyymisen sijaan halusi tietää kaikki mahdolliset englanninkieliset sanat käännettynä espanjaksi ja toisinpäin, mitä vain tiesin. Vietin siellä puodissa 2,5 tuntia vain jutellen hänen kanssaan. Tuo on vain yksi esimerkki niistä kymmenistä spontaaneista kohtaamisista, jotka rikastuttivat matkaani kovin. Se, kun ei aamulla herätessä tiedä ketä tapaa tai mitä tulee tapahtumaan… Se on se matkailun suola!

Matkasin junalla Boliviasta Argentiinaan, joka on tämän reissuni viimeinen maa - tuntui jo kuin olisin tullut ihan eri mantereelle. Lensin Saltasta Buenos Airesiin, jonka tangonrytmittämillä kaduilla kuljen vielä muutaman päivän ennen pitkää kotimatkaa takaisin Suomeen. Mikäli nyt edes pääsen sinne asti, kiitos rakkaan Islannin tulivuoren ja sen tuhkapilvien. On ollut kyllä aikamoinen reissu! huokaus Minneköhän lähtisin seuraavaksi?