Jukatanin niemimaalla

Loppuaika Jamaikalla oli mahtava. Elellessäni pikku kyläpahasessa rannikolla koin sellaisen musikaalisen ekstaasin, jota en hetkeen unohda: paikallisista vanhoista muusikoista koostuva livebändi soitti yhtenä iltana pubissa keikan, joka koostui reggae-jazzista. Siella oli yleisöä lisäkseni noin kourallinen, mutta meininki oli katossa siitä huolimatta. Aivan uskomatonta, rumpalina oli paikan omistaja, eli vanha pappa jolla oli polviin asti ulottuvat rastat, ja kosketinsoittajan sekä basistin lisäksi poppooseen kuului trumpetisti, joka oli kuin Miles Davis. Porijazzit jäi ihan kakkosiksi sen illan aikana koettujen ja kuultujen biisien aikana.

Musiikkia, kuvassa vaihteeksi Guatemalasta

Oli haikeaa jättää Treasure beach taakseni, vaikka samanlaisia helmiä tulee matkallani vastaan vielä monta. Reissasin paikallisten seurassa minibusseilla takaisin Kingstoniin, ja sinne päästyäni rynnäkkökiväärillä varustettu poliisi vaati tietää onko mulla jotain laitonta rinkassani. (Tyhmä kysymys sinänsä, kuka sitä nyt noin vain myöntäisi?!) Poliisit eivät kuitenkaan olleet pelottavimpia Kingstonissa. Jestas, olisin halunnut ottaa kuvan siitä kadusta, jota pitkin minun oli kuljettava viisi korttelia päästäkseni lentokenttäbussiin, mutta kamerani olisi varmasti viety kahdessa sekunnissa jos olisin ottanut sen ulos laukustani. Onneksi minibussissa vieressäni istunut ihana nainen lähestulkoon talutti minut sinne seuraavalle pysäkille. En tiedä miten olisin selvinnyt sen matkan ilman häntä! Olin varmaan ainoa valkoihoinen Kingstonin keskustassa silloin. Se on muuten aika kasvattava kokemus. Siinä seuraavaa bussia odotellessani tuli kasa koulutyttöjä ihmettelemään kalpeaa ilmestysta isoine rinkkoineen ja kyselemään mista ihmeestä olin tulossa ja minne menossa. Kerroin kuinka kotimaassani oli yli -40 asteen pakkasennätys rikottu, mutta siihen he vain tokaisivat: “Onko se kylmä?” Niin, kuinka he voisivatkaan kuvitella miten kylmää silloin on, jos he eivät ole kokeneet muuta kuin +25 tai lampimämpää. Illan pimetessä pääsin kuin pääsinkin lentokentälle, jonka eteisaulassa vietin yöni seuraavan aamun aikaista lentoa Miamin kautta Cancuniin Meksikoon.

Miamissa jouduin kulkemaan läpi tsiljoonan turvatarkastuksen ja vastaamaan biljoonaan kysymykseen, vaikka olin vain ohikulkumatkalla. Meksikossa kukaan ei kysellyt mitään, leimasivat vaan passini. Harmittaa niin se kallis kotiinpaluulippuni, jonka jouduin Jamaikalla hankkimaan vain tämän Meksikoon tulon takia! Sponssilahjoituksia otetaan vastaan :) Lentokentältä hyppäsin suoraan bussiin Playa del Carmeniin, joka oli hirvittävä turistiresortti. Äkkiä pois sieltä jo yhden yön jalkeen. Pysähdyin vielä Chetumalissa (siellä oli todella hieno ja visuaalinen maya-kulttuurista kertova museo) aivan Belizen rajalla ennen koko päivän kestävää bussimatkaa halki Belizen kohti Guatemalaa. En todellakaan ollut varautunut siihen, etta rajoja ylittäessa piti maksaa poistuttaessa Meksikosta, saavuttaessa Belizeen ja poistuttaessa Belizesta. Siina meni noin 50USD kuin kankkulan kaivoon yhdessä päivässä, mutta Belize kai tienaa suurimmat tulonsa rajan ylittäviltä turisteilta. Lisäksi Guatemalan rajalla oli opettajien lakko, joten rajaa ylittaessä emme saaneet passeihimme leimoja, vaan meidän piti ajaa lentokentän kautta ollaksemme virallisesti maassa.

Flores

Guatemala on tähänastisista maista ihanin. Ihmiset ovat niin ystävällisiä, eikä machokulttuurikaan ahdista niin paljon kuin edellisilla saarikohteillani. Olen Pohjois-Guatemalassa pikku saarella nimelta Flores, joka on kuin postikortista: pikku kujia mukulakivikatuineen ja värikkäine taloineen, ja tosi söpö hostelli Los Amigos, jossa maksan yöstä alle neljä euroa. Täältä on noin tunnin ajomatka muinaiseen maya-kaupunkiin nimelta Tikal, jonne tein päiväretken. En voi edes kuvailla sita tunnetta, kun aamun sarastaessa istuin yhden korkeimman maya-pyramidin huipulla trooppisen metsän muodostamaa horisonttia katsellen ja mölyapinoiden sekä lintujen ääniä kuunnellen. Olisin voinut jäädä siihen ikuisesti. Palloilin koko aamupäivän ympäri valtavaa aluetta oppaan selostaessa historiaa ja kertoessa kummia juttuja kaikenmaailman ötököistä ja eläimistä, joita sademetsassa oli. Tikal on yksi parhaimpia paikkoja bongata lintuja ja muita villieläimiä. Imin sen päivän aikana niin paljon tietoa ja kuvia itseeni että olin illalla todella uuvuksissa, osasyynä toki jalat muusiksi vetänyt kipuaminen niiden valtavien pyramidien päälle. Tikalissa olisi kyllä pitänyt viettää kaksi paivaa, en nähnyt edes kaikkia temppeleita, mutta en jaksanut enää kavella.

Tikalin raunioilla

Palattuamme takaisin Floresiin meneillään oli paikallisen musiikkikoulun järjestämä karnevaali. Oli todella rempseä meininki ja sain uutta energiaa jäätelöä syödessani ja katsellessani värikkäisiin asuihin pukeutuneita tanssijoita ja kuunnellessani upean rytmikästä musiikkia.

Karnevaali Karnevaali, osa II

Matkalla tulee vastaan kyllä aivan uskomattomia ihmisiä, kuten täällä tapaamani viisissäkymmenissä oleva englantilaispariskunta, jotka olivat päättäneet ottaa ilon irti elämästa ja lähteä reppureissaamaan ympäri maailmaa 11 kuukaudeksi. Minäkin tahdon olla yhtä rohkea tekemaan irtiottoja elämästä vielä viisikymppisenä!

Luolailua Monsteri

Floresissa kävin vielä seikkailemassa suurissa tippukiviluolastoissa, jotka sijaitsevat noin 3km päässä saarelta. Olin ypöyksin siellä valtavissa mutkaisissa tunneleissa, ja oloni oli kuin Indiana Jonesilla. Lähes odotin jonkun pääkallon vierähtävän jostain, mutta sen sijaan olalleni tipahti valtava hämähäkkiötökkä, jonka läpimitta oli noin 20cm. Kiljuin NIIIIIIN kovaa kuin kurkustani lähti, testasin siinä samalla vähän luolaston akustiikkaa. Siinä oli jännitystä tarpeeksi koko päiväksi.

Suuntaan seuraavaksi Etelä-Guatemalaan yöbussilla. Seikkailut jatkuvat ja seuraavana on toivottavasti tiedossa tulivuoria!