Juhannuksena 2007 vihdoin onnistuneesti suoritetun Pallas-Hetta-Pallas-juoksun päätarkoituksena oli keksiä nimi uudelle lappilaiselle seikkailukisalle. Tulevalla rouva kilpailunjohtajalla oli tornionjokilaaksolaisena isot jutut: ei aloitettaisi mistään pienestä kisasta, vaan järjestettäisiin heti 24 tunnin kisa. Kisa jäi tuolloin vielä ilman nimeä, sillä sen keksiminen jäi siihen juoksun loppuosaan, jolloin aivotoiminta on ameeban tasolla. Aika kului, ja kisa näytti oikeasti alkavan syntyä. Loistava nimi keksittiin, ja vakuuttavat nettisivut syntyivät osaavissa käsissä. Halusimme ArcticCircle24:stä kisan, jonka itsekin haluaisimme kisata.
Historian ensimmäisen ArcticCircle24:n onnistumista vuonna 2008 voi nykyisellä tietämyksellä pitää pienenä ihmeenä. Kisaa edeltävällä viikolla ei juuri nukuttu tai syöty. Kilpailijoilta tuli positiivista palautetta, tosin rohkenimme epäillä etteivät he vaan raaskineet haukkua raukkoja ensikertalaisia kisajärjestäjiä.
Vuoden 2009 ArcticCircle24:stä saatiin jo kritiikkiäkin, saatoimme siis uskoa edellisen vuoden positiivisen palautteen olleen aitoa. Tuon Pellossa järjestetyn kisan jälkeen mietimme vakavasti, jaksammeko enää järjestää kekkereitä. Silloin kun järjestää tapahtumaa pelkästään rakkaudesta lajiin, palkinnoksi järjestämisestä pitäisi saada hyvä mieli ja onnistumisen tunne. Pellosta sitä ei oikeastaan tullut. Vika on toki ihan itsessä: olisi pitänyt hoitaa asiat paremmin. Turusta matkaavalle ratamestarille kisojen järjestäminen on lisäksi varsin kallis harrastus - oli siis perusteita miettiä, vieläkö homma kiinnostaa. Päätettiin kuitenkin vielä kerran yrittää aikaansaada sellainen kisa, johon voisi olla tyytyväinen.
Hotelli Jeris otti yhteyttä ja halusi meidät järjestämään vuoden 2010 ArcticCircle24:n heidän maastoissaan. Allekirjoittanut inspiroitui välittömästi, koska kyseessä olivat yhdet Lapin lempimaastoista. Jos Pellossa oli kuulunut laittaa melontaa Tornionjokeen, niin vuodelle 2010 oli saatava porukka Pallas-Hetta-reitille. Kansallispuisto ei ottanut meitä avosylin vastaan. Odotuksemme oli ollut, että juoksua saisi laittaa vapaasti mihin vain, mutta pyöräilyn pitäisi pysyä hyvillä urilla. Tämähän ei olisi ollut ongelma, koska harva haluaa tunkata pyörää määräänsä enempää umpimetsässä. Puiston näkemys aiheesta oli, että juosta saisi lähinnä vain retkeilyreitillä, pyöräillä vain teillä ja köysitehtävistä puiston alueella ei tarvisi haaveillakaan. Olin ollut siinä uskossa, että kansallispuistot on perustettu ihmisiä varten. Luulo oli näköjään väärä.
Leijonanosa Pallas-Hetta-retkeilyreitistä saatiin ujutettua kilpasarjan reitille, ja kilpailijoiden toiveet pitkistä etapeista tuli ainakin juoksun osalta täytettyä. Hiukan pelotti tehdä maratonin mittainen juoksuosuus huikeilla korkeuseroilla, mutta se ei pelaa joka pelkää. Coastaleering-osuuden näyttämönä toimineen Hietajärven The Beach on allekirjoittaneen uusi lempipaikka, ja siellä kuvattiinkin parhaat Baywatch-otokset ennen kisaa. Muidenkaan lajien osuudet eivät olleet lyhimmästä päästä. Kisan jälkeen palaute on ollut ylitsevuotavan positiivista. Tänä vuonna uskallamme uskoa, että jos negatiivista sanottavaa olisi, se myös tulisi julki. Kiitokset kaikista kiitoksista! Arvostamme niitä, ja niiden takia jaksoimme näitä kisoja järjestää.
Avotunturiaddiktio. Kuva: Ari Linkolehto
Tänään juoksin Hetasta Pallakselle, vain puolet AC24-nimeämisreitistä. Jätin haikeat hyvästit vuoden 2010 ArcticCircle24:lle, ja muistelin ensimmäistä kertaa Pallas-Ounastunturien maisemissa joskus 70-luvulla. Jo silloin syntyi addiktio avotunturimaisemiin, ja oli hienoa päästä tarjoamaan niitä tänä vuonna kilpailijoille. Matkalla oli aikaa mietiskellä sitäkin, miten ensi kesänä selviäisi ilman näitä mahtavia onnistumisen tunteita. On sykähdyttävää seurata maalissa kilpailijoiden euforisen väsyneitä mutta onnellisia tunnelmia, ja aistia niitä elämyksiä mitä on pystynyt tarjoamaan heille.
Mistään kisaamastani kisasta en ole koskaan saanut sellaisia fiiliksiä kuin itse järjestämästäni kisasta. Kilpailijana 24h kisan suorittaminen ei vie kalenterista aikaa kuin muutaman vuorokauden, mutta 24h kisan järjestäminen kuluttaa päiviä kertaluokkaa enemmän. Elämysten saaminen lienee suhteessa kulutettuun aikaan ja vaivaan. Perfektionismiin taipuvaiset tyypit pystyvät käyttämään mielivaltaisen paljon aikaa mitättömien yksityiskohtien hiomiseen, eikä mikään vaivannäkö ole liikaa, jos sillä saavutetaan hyvä lopputulos. Jos on tehnyt paljon töitä jonkin asian eteen, on erityisen palkitsevaa nähdä sen onnistuvan.
Onnellisesti maalissa. Kuva: Ari Linkolehto
Miksi sitten lopettaa hyvän nosteen omaavan kisan järjestäminen? Haluan elämäni takaisin. Syksystä lähtien mielessä ahdistaa kisaa varten tekemättömät kisahommat. Kesäkuun alusta lähtien muuta elämää ei käytännössä ole; jos kisaa ei väännetä aivan 24/7-formaatilla, niin 12/7-tyyliin ainakin.
Rovaniemen kisayönä ajelin viikon valvomisen jälkeen sujuvasti vastaantulevien kaistaa ja kuuntelin Valvomon Mikä kesää. Jo silloin valkeni, että vasta AC24:n jälkeen kesä voi oikeasti alkaa. Siihen asti ollaan työleirillä.
Viime vuosien juhannusten vietto maastokatselmuksissa rouva ArcticCircle24:n kanssa on ollut hienompaa kuin kesämökeillä ryypiskely, mutta ensi vuonna on ohjelmassa Norjassa Styrkeprøven. Paksumahoilta saatu kuohuviinipullo tuhotaan viimeistään AC24-vuosipäivänä, kunhan ensin on juostu Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Saa nähdä, mitä sen reissun tuloksena syntyy. Ehkä ArcticCircle24 2012.
Ratamestari töissä. Kuva: Olli Autto
Suomeksi
Liity faniksemme Facebookissa
Mitä tähän sanoisi, otsikko kertoo kaiken. Olo on helpottunut ja syksyä ja sen reissuja voi miettiä ihan omalta pohjalta, ei tarvitse siis suunnata aina sinne, missä ensi vuoden kisa on.